Tyypin 2 diabetes ja tutkimukset

Mitä laboratorioarvot kertovat?

Paastoglukoosi (fp-gluk) eli sokeritaso kehon paastotilassa on perustutkimus. Mikäli laskimoveren plasmasta kahteen otteeseen mitattuna saadaan yli tai yhtä suuri kuin seitsemän mmol/l arvo, voidaan päätellä, että kyseessä on diabetes. Hoidon aikana yleisellä tasolla pyritään normaaliin paastosokeritasoon eli 4-6 mmol/l. Sattumalta mitattu (p-gluk > 11 mmol/l) ei välttämättä viittaa diabetekseen.

Kahden tunnin sokerirasitustesti: tutkittava juo kerralla (paastotilassa), yleensä aamulla 75 g glukoosia eli sokeria. Sokeritasot mitataan paastotilassa ja kahden tunnin kuluttua. Tulkinta oheisten viitearvojen mukaisesti:

• Normaali glukoosin paastoarvo (alle 6,1 mmol/l) ja kahden tunnin arvo alle 7,8 mmol/l
• Heikentynyt glukoosinsieto: kahden tunnin arvo 7,8–11,0 mmol/l
• Diabetes: kahden tunnin arvo 11,1 mmol/l tai enemmä

Ketoaineiden eli happojen esiintyminen virtsassa tai veressä on viite insuliinin puutteesta, joten sen mittausta käytetään lähinnä insuliinihoitoisessa diabeteksessa.

HbA1c eli sokerihemoglobiini kertoo keskimääräisestä sokeritasosta viimeisten 6-8 viikon ajalta; verinäytteestä määritetään veren punasolujen hemoglobiinin sokeroitunut osuus. Näyte otetaan yleensä laskimoverestä, mutta myös pikamittarit ovat yleistyneet. Lääkäri tulkitsee hoitotasapainoa seuraavasti: Normaalitaso on yleensä 4-6 %. Hyvässä sokeritasapainossa hemoglobiinista on alle 7-7,5 % sokeroituna. Jos kahteen otteeseen mitattu sokerihemoglobiiniarvo eli HbA1c on yli 6,5 % , viittaa muutos vahvasti diabetekseen. Tätä on joissain tapauksissa käytetty myös diabeteksen toteamiseen.

HbA1c:n nousu yhdellä prosentilla vastaa noin kahden mmol/l:n nousua keskimääräisessä sokeritasossa. Lisäksi on olemassa muunnostaulukkoja, joilla verrataan HbA1c-arvoja keskimääräiseen sokeritasapainoon; esimerkiksi lukema 9 % vastaa keskimääräistä verensokeriarvoa 11,8 mmol/l. HbA1c-arvot eivät ole aivan samoja eri sairaaloissa johtuen eri mittausmenetelmistä, mutta v. 2010 on tulossa uusi maailmanlaajuinen ilmoitustapa, jossa käytetään yksikkönä mmolHbA1c/mol /Hb.

Kakkostyypin diabeteksessa tavoitellaan tuoreessa tapauksessa jopa normaalia tai lähes normaalia tasapainoa alle 6-6,5 % ja insuliinihoitoisilla, vanhuksilla sekä monisairailla sydänvikaisilla kevyempää tasoa 6,5-7,5 % (myös yksilöllisyys huomioiden).

C-peptidi: insuliinin tuottamisen yhteydessä syntyy sivutuotteena pieni proteiinipätkä. Sitä mittaamalla saadaan viitettä siitä, tuottavatko haiman langerhansin saarekkeet enää insuliinia, koska insuliinia ja c-peptidiä erittyy samassa suhteessa. On olemassa myös kahden tunnin testi, jossa aamupalan jälkeen mitataan sokeri ja c-peptidi sekä päätellään niiden suhteen perusteella jäljellä oleva insuliinin tuotantokapasiteetti.

GAD-vasta-aineet: kyseisiä vasta-aineita syntyy, kun sisäsyntyinen eli autoimmuuni-tulehdusprosessi tuhoaa haiman insuliinia tuottavia soluja.

Virtsanäytettä voidaan tutkia esim. pikaliuskoilla, mikroskopoimalla tai viljelyillä, jolloin voidaan saada viitettä tulehduksesta tai valkuaisen tai glukoosin erittymisestä virtsaan. Vähäinenkin valkuaisen erittyminen virtsaan on usein diabeteksen aiheuttamien munuaismuutosten ensilöydöksiä, mikä nostaa samalla sydän- ja valtimotapahtumien riskiä. Virtsanäytteestä tutkitaan yleensä U-alb/krea seulontatutkimuksena.

Munuaisarvot: Korkea sokeritaso voi vaurioittaa munuaisten rakenteeltaan herkkiä munuaiskeräsiä useammalla eri mekanismilla, minkä seurauksena virtsaan erittyy albumiinia eli valkuaista. Toisaalta munuaisten suodatustoimintaa kuvaavan kreatiinin pitoisuus verestä mitattuna voi nousta. Osalla potilaista erittyy joskus hetkellisesti albumiinia virtsaan normaalistikin, joten kyseisen arvon mittaus pitää tehdä yleensä kahteen kertaan. Yli 20 mikrogrammaa/minuutti -arvo toistettuna viittaan munuaisvikaan.

Laskimoveren S-krea eli kreatiini (normaalisti alle 110 mikromol/l) on lihaksiston valkuaista, jonka pitoisuus korreloi kohtuudella munuaisten erityskyvyn kanssa. Suurentuneet arvot viittaavat munuaisten toiminnan vajavuuteen. Kreatiinipitoisuuteen voi vaikuttaa lihasmassa, joten nykyisin pyritään määrittämään laskennallisella kaavalla munuaiskeräsen suodatusnopeus eli eGFR (estimated glomerular filtration rate). Tällöin tutkimus on totuudenmukaisempi ottaen huomioon kreatiinipitoisuuden lisäksi painon, iän ja sukupuolen.

Lipidien eli veren rasva/kolesteroliarvojen seuranta kuuluu rutiinitoimintaan, koska epäedullisen korkea taso heijastuu lisääntyneenä valtimotapahtumien määränä. Kokonaiskolesterolissa pyritään alle 4,0–4,5 mmol/l tasoon; huonossa (herkästi valtimoseinämiin pyrkivään) LDL- kolesterolissa alle 2,0–2,5 ja valtimotautisella alle 1,8 mmol/l tasoon. Hyvää eli HDL-kolesterolia olisi suotavaa olla naisilla yli 1,2 ja miehillä 1,0 mmol/l. Vapaat rasvahapot eli triglyseridit on neljäs kolesteroliprofiilissa seurattava komponentti, jossa pyritään alle 1,7 tasoon. Huono sokeritasapaino, runsas alkoholin käyttö ja lihavuus useimmiten huonontavat triglyseridiarvoa.

Usein etenkin valtimotautisilla diabeetikoilla aloitetaan kolesterolilääkitys lähtötasoista huolimatta, koska heille oletetaan kehittyneen jo nykyisellä tasolla muutoksia, joiden ehkäisemiseksi on saatu hyviä hoitotuloksia kolesterolitason laskulla.