Miten osteoporoosi todetaan?
Julkaistu 01.04.2008

Osteoporoosi on nousemassa hitaasti, mutta
varmasti, lääkärikunnan tietoisuuteen yhdeksi vakavasti otettavaksi
pitkäaikaissairaudeksi, johon on olemassa käyttökelpoinen diagnostiikka ja tehokkaita hoitoja. Lääkäri tarvitsee
perinteisesti tietyn taudin toteamiseen lähes aina apuvälineitä. Tällä hetkellä
osteoporoosin diagnostiikka perustuu luuntiheyden mittaamiseen ja luun sen hetkisen
metabolian määrittämiseen laboratoriokokein.
Diagnoosi tulisikin tehdä ennen hoidon aloittamista, mikä on normaali
käytäntö kaikkien sairauksien kohdalla. Usein osteoporoosihoito kuitenkin aloitetaan edelleen pelkän
sormituntuman perusteella, nojautuen pääasiassa röntgenkuvaan tai pelkkään
kliiniseen arvioon. Röntgenkuvan perusteella tehty epäily on aiheeton yli
puolessa tapauksia.
Osteoporoosin toteamiseen käytetään tällä
hetkellä yleismaailmallisesti luuntiheysmittausta lannerangasta ja reisiluun
päästä (DEXA-mittaus= Dual Energy X-ray Absorptiometry). Näin saadaan tilannearvio niin hohkaluusta
(nikamat) kuin myös kiinteästä kompaktista luusta (reisiluunkaula).
Luuntiheysmittaus tarkoittaa luun mineraalimäärän arviointia tiettyä pinta-alaa
kohti. Osteoporoosidiagnoosille on
määritelty yli 10 vuotta sitten kriteerit, jotka virallisesti ovat edelleen
voimassa. Tämä WHO:n määritelmä perustuu mineraalitiheyden alenemaan terveiden nuorten keskiarvosta
yli 2.5 keskiarvopoikkeamaa (T-arvo). Se on karkeasti
30 %:n alenema. Jos alenema on -1 ja -2.5
T-arvon välillä, puhutaan osteopeniasta eli
alentuneesta luun tiheydestä. Alenema lannerangassa tai reisiluunkaulassa
riittää diagnoosiin. Jos taas alenema samanikäisten keskiarvoon verrattaessa
ylittää -1 SD:n (Z-arvo), on syytä kiinnittää erityistä huomiota mahdollisiin
sekundaarisiin taustasyihin. Tämä tarkoittaa muiden syiden kuin ikääntymisen ja
vaihdevuosien mahdollista vaikutusta. Tällaisia syitä voivat olla erilaiset
sairaudet tai lääkehoidot.
Luutiheydenmittaus ei ole kuitenkaan mikään
kaiken luusta kertova tutkimus. Siihen
liittyy puutteita ja rajoituksia kuten lähes kaikkiin muihinkin käytössä oleviin
diagnostisiin menetelmiin. Kliinisessä käytössä, yhdessä riskien selvittelyn
kanssa, se on kuitenkin käyttökelpoinen ja hyvä työkalu. Kun luuntiheys on
alentunut osteoporoosin tasolle, niin murtuma-alttius on kasvanut 3-5
kertaiseksi normaaliin tilanteeseen verrattuna. On tärkeää huomioida, että
murtumia tapahtuu myös aivan normaaliluisille ja osteopeniaa poteville. Vamman voimakkuus ratkaisee. Murtuman
taustalla on lähes aina kaatuminen tai jokin muu tapaturma. Varsinkin
ikääntyessämme tulemme kömpelöiksi, tasapainomme alkaa heikentyä ja erityisesti
jos jotain odottamatonta tapahtuu, emme enää reagoikaan kuten nuorempana.
Luuntiheysmittauksen arvo vähenee
ratkaisevasti 70 ikävuoden jälkeen. Silloin monet muut asiat, kuten tasapainon
huononeminen tulevat merkittäviksi. Tällöin voidaan vielä vaikuttaa
ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä ja tietysti aktiivisilla hoidoilla on aikaa
vaikuttaa.
Luun aineenvaihduntaa voidaan tutkia
lukuisin erilaisin laboratoriokokein. Käytössä on luun hajoamista kuvaavia ja
vastaavasti luun rakentumista kuvaavia mittareita. Niiden käyttö kliinisessä potilastyössä
on edelleen kovin vähäistä niiden kiistämättä suuresta arvosta huolimatta. Ehkä
on niin, ettei niitä tunneta riittävän tarkasti ja ne koetaan liian kalliina
rutiinikäytössä. Lukuisissa eri tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että
koholla oleva luun metabolia luo erittäin hyvän pohjan erinomaiselle
luulääkityksen teholle. Jos metabolia on jo lähtötilanteessa hiljaista, niin
minkä tahansa lääkkeen vaikutus näyttää oleva vähäistä tai olematonta.
Tutkimusmenetelmien vakiinnuttaessa
paikkansa ja uusien, parempien lääkkeiden tulessa markkinoille, joudutaan
tutkimusindikaatiota muuttamaan jatkuvasti ja päätös tutkimuksien
tarpeellisuudesta perustuvat tutkittavan ja lääkärin väliseen keskusteluun.